Mahdunko muottiin?

Musta tuntuu, että oon löytänyt oman juttuni. Juuri sellaisen missä olen hyvä ja minkä muottiin sovin täydellisesti. Aina näin ei ole ollut. Aloitetaanpa alusta. Oon aina ollut pitkä ja hoikka. Voin melkein lyödä vetoa, että kaikille pitkille ja hoikille hehkutetaan jossain välissä elämää melkein sadan prosentin varmuudella mallin uraa, kun ”ku sä oot kerran niin pitkä ja laihaki”. No niin mullekin. Ja innoistuin ajatuksesta paljon. Olisihan se aika glamouria kiertää maailmalla ja esitellä työkseen muotiluomuksia. Tein mallihaaveistani melkein pakkomielteen. Tein joitakin kuvauksia, mutta näytin niissä aina mielestäni lihavalta. Vertasin itseäni varmaankin huippumalleihin, jotka painoivat minua kymmenen kiloa vähemmän ja pituutta heillä oli vielä kymmenen senttiä lisää. 
 
Yhdessä vaiheessa sain kutsun yhteen hyvin arvostettuun mallitoimistoon. Olin innoissani, mutta tiesin jo valmiiksi olevani liian lyhyt ja liian ”suuri” niihin standardeihin. Minut mitattiin kaikin puolin. Pituus, rinta, vyörätö, lantio. Näin kuinka lappuun kirjoitettiin kissankokoisin kirjaimin lantion kohdalle 96 cm ja huutomerkki. Ihmettelin suuresti miten tuo mitta saatiin aikaiseksi, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Lantioni oli silloin aina siinä 90 sentin paikkeilla, jos sitäkään. Tuo 96 senttiä on jäänyt ikuisesti verkkokalvoilleni. Mittaamismenetelmät olivat muutenkin hieman kyseenalaisia. Rintaa mitatessa mittanauha vedettiin niin tiukalle kuin mahdollista ja alakropan kohdalla se oli aivan vinossa ja löysällä. Sillä tavalla olisi saanut vaikka 12 lisäsenttiä upotetua muhun. Parasta tässä kaikessa oli se, että mallitoimistossa mulle sanottiin suoraan, että lihaksista pitäisi päästä eroon. Se oli kaikkein herättävintä. Pitäisikö mun luopua liikunnasta, jotta saisin sellaisen vartalon, joka sopii tähän muottiin? No ei kiitos. 
 
Aloin keksimään kaikkia muita keinoja, joilla voisin saavuttaa tuon naurettavan pienen muotin. Ruoasta oli helpoin aloittaa. Sitä ei kannattanut enää syödä. Paino alkoikin tippumaan kivasti, kun muisti syödä alle 500 kaloria päivässä. Ärsyttävintä oli kuitenkin, ettei peilikuva muuttunut kilo kilolta, vaan näytin mielestäni aina samalta. Ruoka alkoi hallitsemaan elämääni. Sitä ei onneksi kestänyt kauaa. Pää olikin viisaampi kuin kuvittelin ja pisti tällä typeryydelle stopin. Muistan vieläkin sen viikonloppuisen kirpeän syysaamun, kun söin palan suklaata, vaikka ääni sisälläni kielsi. Siitä alkoi tervehtyminen. En koe ikinä olleeni kunnolla syömishäiriöinen, mutta myönnän ettei se ole aina ihan terveella olalla ollut.
 
 
Katselin eilen aamulla itseäni peilistä ja mietiskelin näitä asioita. Ensimmäistä kertaa musta tuntui, että olen juuri hyvä sellaisena kuin olen. Mulla on luonnostaan harteita, kapea vyötärö ja peppua. X-malli siis selvästi havaittavissa. Parasta on, että saa ja pitää syödä kunnolla! Rakastan salilla käyntiä. Tai ainakin useimmiten rakastan, ei nyt lähdetä liioittelemaan, kun niitä huonojakin päiviä välillä tulee. Arvostan kuitenkin tällä hetkellä kroppaani aivan eri tavalla kuin joskus aikaisemmin. Syöminenkin on rennompaa kuin aikaisemmin, vaikka ruokavalion onkin aika rajattu. Cheat mealillä nautiskelen kuitenkin juuri niitä asioita, joista eniten pidän. Chevre, punaviinikastike, kunnon pihvi… You name it, I eat it 😀
 

Lähiaikoina on tullut monesta tuutista ulos päivittelyjä fitneksen pahuudesta ja altistamisesta syömishäiriöihin. Mulle se on kuitenkin ollut kaikkea muuta. Se on ollut tapa oppia terveellisiä elämän arvoja ja arvostamaan itseään. Kerrankin tuntuu, että mä kuulun just tähän muottiin.

Jade-Yolanda

Yksi vastaus artikkeliin “Mahdunko muottiin?”

 
Tykkää jutusta